Ajatuksia ja tunteita

12.04.2020

Mieti omaa lastasi, joka on noin kaksivuotias tai seitsemän tai niillä main.

Luen mummuni elämänkertaa. Hän oli sotalapsena Ruotsissa. Hän lähti sinne kaksivuotiaana ja palasi seitsemän vuotiaana. Viisi pitkää vuotta hän oli pois kodistaan.

Hän kertoo kuinka Ruotsissa ollessaan oli kova ikävä kotiin ja kotimaahan ja kuinka kotiin palatessa oli ikävä takaisin Ruotsiin ja siellä olleiden luokse. Hän ei ollut moneen vuoteen varma, oliko tullut oikeaan kotiin takaisin, koska hän ei muistanut perhettään, kotiaan, eikä omaa äidinkieltään.

Hän ei kerro kirjassaan sitä, kuinka paljon ne vanhemmat, jotka lähettivät lapsiaan Ruotsiin, tunsivat tuskaa ja ikävää lapsistaan. Voin vain vähän yrittää kuvitella sitä. He ajattelivat varmasti, että se oli lapsille parempi, saivat siellä toisessa maassa tarpeeksi  ruokaa ja vaatteita, eikä tarvinnut elää ainaisessa puutteessa.

Kuinka paljon he tunsivat syyllisyyttä kaikki ne erossaolovuodet ja kotiinpaluun jälkeiset vuodet. Ehkä loppuelämänsä. Vai oliko heillä sodan aikana siellä kotona niin pelottavaa ja puutetta kaikesta jatkuvasti, että he ajattelivat, että onneksi edes yksi meidän lapsista saa tarpeeksi ruokaa ja yhden lapsen ei tarvitse päivittäin pelätä pommikoneita ja muita sodan kauheuksia.

Mummu osasi eläessään nähdä asioissa ja ihmisissä aina jotakin hyvää. Hän osasi olla myös kiitollinen pienistä arjen asioista. Jos mietin omaa elämääni ja lapsuuttani, en ole lähimainkaan kokenut mitään niin vaikeaa tai pelottavaa asiaa kuin mummuni. Miksi minun on silti välillä vaikea muistaa olla kiitollinen niistä pienistä arjen asioista? Tai miksi jotkut päivät tuntuu siltä, etten jaksa niitä tai selviä niistä päivistä?

Omia kokemuksia tai tunteita ei pidä verrata toisten kokemuksiin ja tuntemuksiin. Aina löytyy joku, jolla on asiat huonommin nyt tai lapsuus ollut paljon rankempi.

Kun jokin asia on minusta vaikea tai jokin asia pelottaa tai ahdistaa, pyrin ensimmäiseksi hyväksymään tunteen tunteena. Yritän myös olla syyllistämättä itseäni siitä tunteesta. Minä saan tuntea niin kuin tunnen! En silloin väheksy toisten ihmisten kokemuksia.

Ja kun antaa itselleen luvan tuntea myös niitä negatiivisia tunteita, niitä tunteita on helpompi tuntea ja niitä pystyy myös miettimään, miksi tunnen jotakin tai niiden voi antaa olla vain tunteita, jotka menevät myös ohi. 

Jos pyrin olemaan vain iloinen ja positiivinen kokoajan, ja kiellän tai suljen ne negatiiviset tunteet sisääni, tulen pikkuhiljaa kireäksi ja äkkipikaiseksi. Silloin myös monesti käy niin, että tunteet ryöpsähtää pintaan jossakin tilanteessa paljon voimakkaampana, yhtenä könttänä. Silloin on vaikeampi ymmärtää mistä tämä voimakas itkukohtaus tai suuttumus oikein tuli.

On hyvin mielenkiintoista lukea mummun tarinaa hänen omilla sanoillaan. Se on myös rankkaa, koska se herättää niin paljon tunteita ja muistoja. Haluan lukea kirjaa vähitellen, että kerkeän niitä samalla miettiä ja ehdin samalla tuntea rauhassa ne omat heräävät tunteet.