Hääpäivä

22.08.2019

Mitä muistan neljäntoista vuoden takaisesta päivästä?

Menin aamulla kampaajalle liian pienessä, rumassa, oranssissa hupparissa. Se oli ainut vetoketjullinen paita jonka kiireessä löysin.

Se ei muuten olisi ollut noloa, mutta isäni kuskasi minut kampaajalle hääautolla, joka oli presidentin vanha virka-auto. Eli todella hieno ja käänsi paljon katseita. Se tarkoitti sitä, että kun nousin kampaajan pihassa autosta, ihmiset katsoivat kuka sieltä oikein tulee noin hienolla autolla ja pukuun puetun kuskin kanssa. Isäni halusi tehdä kaiken viimeisen päälle, ja minun piti siis istua takana ja hän tuli aukaisemaan aina oven. En saanut itse sitä tehdä. Silloin nolotti olla niin arkisesti pukeutunut.

Kampaajalla minulle tarjoiltiin viinirypäleitä ja jotakin kuohuvaa juomaa.

Kotona sain pikkuriikkisen syötyä keittoa, ennen kuin menin pukeutumaan. Vatsassa oli jännitysmöykky, eikä ruoka maistunut.

Kaksi siskoani auttoi minulle hääpuvun päälle. Muistan, kuinka siinä vaiheessa olin hieman kärsimätön ja en olisi malttanut enää odottaa, että kaikki rypyt ja alushame olisi sileänä.

Nautin siitä hetkestä kotona, kun perhe oli ympärillä ja minä täysin valmiina odottamassa tulevaa miestäni ja valokuvaajaa.

Meitä kuvattiin ensin minun kotipihalla ja sen jälkeen kirkon pihalla. Yleensä välttelen kameraa ja en osaa yhtään olla kuvissa luontevasti, mutta hääpäivänä se ei tuntunut yhtään siltä. Ehkä se varmuus tuli kauniista vaatteista ja kampauksesta. Sinä päivänä oli helppo hymyillä kameralle.

Jännitys hävisi siinä vaiheessa kokonaan, kun urut alkoivat soida ja seisoin isäni käsipuolessa kirkon ovella. En muista papin puheesta paljonkaan, mutta muistan sen tunteen mikä kirkossa tuntui. Se varmuus naimisiin menosta, tunteista ja onnellisuus siitä hetkestä, että kaikki ne läheiset ihmiset olivat tulleet meidän vuoksi kauniisti pukeutuneena paikalle.

Olimme etukäteen sanoneet läheisille ja valokuvaajalle, että emme halua hääjuhlassa mitään perinteisiä leikkejä, jossa meidän pitäisi puhua tai muuten esillä, emmekä aio syöttää toisiamme kakkupalalla. Se on semmoinen tapa, jota aina häissä ihmettelen, että miksi? Emme halunneet mitään ylimääräistä huomiota, olemme molemmat sen verran ujoja.

Onneksi meidän toiveita kuunneltiin. Meille laulettiin, meistä kerrottiin juttuja ja meille pidettiin kauniita puheita.

Jos jonkin asian tekisin toisin omissa häissäni, niin laittaisin meidät istumaan meidän vanhempien kanssa samaan pöytään. Istuimme perinteisesti toisista erillään ja se tuntui siksi vähän ikävältä, että ei voinut jutella kenenkään kanssa istuessa kun ruokailujen yhteydessä oli vapaata oleskelua. Mieheni käydessä ulkona, minun piti itse mennä toisten luokse tai kierrellä muuten. En ollut kovin omillani siinä tilanteessa.

Toinenkin asia on, minkä tekisin toisin. Laittaisin sellaisen puvun, joka olisi vähän väljempi, että voisin syödä enemmän. Nyt puku oli niin tiukka, että ruokaa ja herkkuja ei mahtunut kovin paljon. Se oli harmillista, koska ruoka ei ollut etukäteen oikein maistunut ja häissä oli tarjolla meidän lempiruokia ja herkkuja.

Ajelimme juhlan jälkeen kahdestaan ensin mieheni vanhempien kotiin vaihtamaan vaatteita ja sen jälkeen meidän yhteiseen kotiin hakemaan vielä joitakin tavaroita häämatkaa varten. Tuntui toisaalta ihanalta riisua puku pois ja olla rennosti, toisaalta haikealta. En koskaan enää käyttäisi sitä kaunista pukua.