Hetki eteisessä

11.03.2021
Joskus ihan pieni hetki on iso ja merkityksellinen. Sellainen oli yhtenä aamuna töissä. En ensin ajatellut sen olevan mitenkään poikkeuksellinen, mutta ehkä se oli sitä juuri tämän lapsen kanssa, koska minulle aikuiset pihuivat siitä jälkeenpäin muutamaan kertaan ja olivat erittäin iloisia siitä, miten hoidin sen tilanteen. 
Menin viimeisten lasten kanssa sisälle aamu-ulkoilun jälkeen. Lapsia oli eteisessä joka puolella riisumassa ulkovaatteita. Joku oli jo valmiina odottamassa penkillä, että toisetkin riisuisivat loppuun. Yksi seisoi kuivauskaapin edessä ja yritti saada molempia hanskoja pysymään samassa pyykkipojassa. Yksi heitteli pipoaan korkealle kattoon keskellä lattiaa. Neljä lasta oli jonossa vessaan pesemään käsiä, useita lapsia istui pitkin poikin lattioita riisumassa kenkiä ja pukuja tai laittamssa tossuja jalkaan. Jokunen seisoi penkillä laittamassa pukuaan naulakkoon roikkumaan. Pari viimeistä toisen ryhmän lasta laittoi kenkiä jalkaan päästäkseen vuorostaan pihalle. Aikuisia oli useita auttamassa lapsia riisumaan, riisumassa omia ulkovaatteitaan ja samalla neuvomassa pyykkipojan laittajaa rauhallisella äänellä. Kaksi lasta istui ulko-oven edessä lattialla, kun toppapuvun renksut eivät suostuneet lähtemään kenkien pohjista ilman aikuisen apua.

 
Ääntä oli paljon ilmassa. Lasten jutteluita, nauruja ja aina vain kovemmaksi käyvää huutoa. Koska eihän kukaan muuten kuulisi juuri sitä hyvää juttua. "Nää on ihan märät", "kato mä osaan tempun", "mulla on kylmä", "toi töni mua", "aikuinen, voitko auttaa", "riisupa seuraavaksi se toinen kenkä", "mulla ei oo tossuja", "mene pesemään kädet", "saa tulla pyyhkimään". Ja kaikkea muuta, mitä en siitä metelistä erottanut.

Siinä se viisivuotias poika seisoi ovella seinään nojaten ja yritti kampittaa kaikkia ohimeneviä pieniä lapsia ja aikuisia. Yhden hanskan hän oli ehtinyt riisua. Kyykistyin, otin hänet polvelle istumaan ja kielsin tiukasti toisten kampittamisen ja estämisen. Hän yritti viedä huomioni muualla, toisten riisumiseen, kenkäriviin, omiin märkiin hanskoihin ja samalla ujuttaa jalkaa toisten eteen vielä siitä minun sylistä. Käsikin kävi siinä kerran estämässä. 
"Sinä satutat muita, kun teet noin. Et voi kampittaa kun toiset kaatuu ja sitten se sattuu." Pidin pojasta tiukemmin kiinni.
"Päästä mut. Mä meen nyt riisumaan."
"En voi päästää, ennen kuin tiedät, mitä ei saa tehdä."
"Kyllä mä tiiän."
"No mitä?"
"Kato tota kun se ei saa renksua pois."
"En katso. Mitä ei saa enää tehdä?"
"Emmä tiiä. Mulla on ihan märät hanskat."
"Laitetaan ne kohta. Katso minua silmiin."
Poika käänsi päätä ja katsoi kulmien alta minuun hieman uhmakkaasti.
"Mitä ei saa tehdä?"
"Ei saa kampittaa, koska voi sattua."
"Hyvä. Nyt voit antaa ne hanskat minulle, niin laitan ne kuivumaan. Jatkahan riisumista sitten."
Kengät lensivät nopeasti jaloista nurkkaan ja poika juoksi iloisena huudellen naulakolle.

Näitä tällaisia tilanteita on päiväkodissa jatkuvasti, eikä niihin sen kummemmin myöhemmin kiinnitä huomiota, mutta tässä oli jotakin mikä jäi itselle mieleen. Ehkä se oli se pojan uhamakas katse kulmien alta, tai se etten huomannut mitään muuta ympärillä kun keskityin lapseen, tai lapsen iloisuus tilanteen jälkeen, tai se aikuisten huomio minun tavasta hoitaa tilanne. Se tuli selkärangasta, eikä siinä mitään ihmeellistä ollut, mutta ehkä juuri tämän lapsen kohdalla se oli erityisen hyvin toimittu. Toisen lapsen kohdalla siihen ei ehkä olisi kukaan kiinnittänyt mitään huomiota.