Kirjoittaminen

10.11.2018

Lueskelin eilen vanhoja päiväkirjojani. Niitä ei paljon ole. Lähinnä ammattikoulun aikaisia kalentereita, jotka on kirjoitettu täyteen. Ne on ihania ja liikuttavia ja todella huvittavia. Niin kuin päiväkirjat varmaan useimmiten on.

Kun jälkikäteen muistelen niitä aikoja, ne on ollut minulle aika rankkoja aikuistumisen vuosia. Paljon hyvää ja onnellista aikaa ja sitten kipeitä aikoja kotoa irtaantumisesta.

Lapsena ja nuorena minulla oli monia kirjekavereita. Oli aina kivaa saada itselle osoitettu kirje. Sitä ei kukaan muu saanut avata ja katsoa. Pikkuhiljaa kirjekaverit vähenivät, varmaankin siitä syystä, etten itse ollut kovin ahkera kirjoittamaan, tai vastaaminen kirjeisiin venyi välillä aika pitkäksi ajaksi. Usein syynä oli laiskuus, mutta myös se, etten tiennyt mitä niihin kirjottaisin.

Kaikki kirjeet on vielä tallessa, täytyykin kaivaa ne jostakin esiin ja muistella myös sitä ala- ja yläasteen aikaa. 

Ihastun kaupoissa aina vihkoihin. Ja sitten ostan vihon ja päätän taas ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa. Muutaman viikon ajan kirjoitan ja sitten se taas jää. Se on todella harmillista.

Keväällä ostin kaupasta ruman ja niin pienen vihon, että se mahtui käsilaukkuun. Se on melkein täysi. Mutta sekin on jäänyt, kun olen alkanut kirjoittamaan tänne ja toiseen paikkaan kännykällä. Kännykällä on niin näppärä kirjoittaa, kun voi lisäillä ja vähentää ja korjailla. Tämäkin on eräänlainen päiväkirja, vaikka ihan kaikkea en tänne voikaan kirjoittaa.

Nautin kirjoittamisesta. Siihen jää vähän jopa koukkuun. Silloin kun jokin ajatus päässä, täytyy kirjoittaa.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, onko minun kirjoitukset mistään kotoisin, kiinnostaisiko ne ketään jos jollekin niitä näyttäisin ja kuinka kauan tämä innostus kestää.

Mutta. Jos ei kiinnosta ja jos en osaa, niin ei se haittaa. Voin ainakin oppia sitä vähän, jatkamalla kirjoittamista. Ja on niistä minulle iloa. Ja se innostuksen tunne kun alkaa kirjoittamaan jostakin aiheesta. Se on hienoa!