Lapset kasvaa

26.06.2020

Ajattelen vanhimman lapseni ikää, neljätoista vuotta, tunnen itseni vanhaksi. Muistan niin hyvin sen ajan, kun itse olin sen ikäinen. Muistan niitä omia ajatuksia ja tunteita, mitä silloin koin.

Toisaalta on helpotus kun lapset kasvaa, toisaalta niin ristiriitaista. Kun lapset on pieniä, he ovat ihan vanhemmissa kiinni ja sitä vähän odottaa, että he kasvaisivat ja sitten saisi sitä omaa aikaa helpommin.

Nyt meillä on melko usein tilanne, että kotona tai meidän kanssa on vain yksi lapsi tai niin ettei ole yhtään lasta. Olemmekin yhtäkkiä ihan kahdestaan. Ihanaa! Ihanan hiljaista ja rauhallista. Kukaan ei vaadi minulta mitään.

Mutta sitten kuitenkin kaipaan pientä syliin, raskaana olemista, imetystä, pieniä tahmaisia käsiä, sitä että olen jollekin kaikki kaikessa. Sitä että joku itkee minun perään kun poistun näkyvistä. 

"Kun lapset on pieniä, murheetkin on pieniä ja kun he kasvavat, murheetkin kasvaa."

Inhosin tuota lausetta silloin kun meidän lapset olivat pieniä ja meillä oli jotakin murhetta heidän kanssa. Ehkä sitä uhmaikäisen jatkuvaa minä ite-vääntöä. Se ei silloin tuntunut pieneltä murheelta kun se jatkui päivästä toiseen ja kaikki oli hankalaa ja hidasta.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna tuo lause on niin totta. En siltikään aio sitä koskaan sanoa pienten lasten vanhemmille, niin kuin minulle sanottiin, koska se ei ilahduta silloin, vaan enemmän ärsyttää.

Nyt esimerkiksi lasten kaveriongelmat aiheuttaa itkua ja murhetta. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Voi että se sattuu minun sydämeen ja itseäkin itkettää kun toisella on niin paha olla. Voin vain lohduttaa ja yrittää olla tukena, mutta en voi samalla tavalla tietää sen menevän ohi, kuin uhmaikäisen itkupotkuraivari menee ohi.
Isomman kaverimurhe saattaa vaikuttaa koko hänen loppuelämäänsä ja sen ihmissuhteisiin.

Kesälomareissulla vanhimmat lapset oli muutaman päivän meidän mukana ja sen jälkeen hyppäsivät isovanhempien kyytiin ja lähtivät kotiin päin.
Olin iloinen heidän puolesta kun he pääsivät heille niin mieluisaan paikkaan ilman meitä muita. Olin iloinen, että meillä oli pikkuisen helpompi loppureissu kun kaikki ei ollut mukana.
Samalla sydämen tietämillä oli pieni kaiherrus, ikävä ja huoli. Muistavatko he syödä ja juoda, eihän kukaan satuta heitä kun en ole vierellä, ikävä heidän juttujaan.
Ja heillä ei edes tullut ikävä meitä!