Tavallista rankempi viikko

03.03.2020

Pidin samaan aikaan lasten kanssa "lomaa" koko viikon. Olin lomalla toimistotöistä, mutta muusta en niinkään. Olimme suurimman osan ajasta kotona. Teimme jokainen omia mieleisiä asioita, luimme kirjoja, minä neuloin, lapset pyöräilivät, mies viihtyi autotallissa monta päivää. Pesin pyykkiä, tein ruokaa, kävin lenkillä, hoidin yritykseni asioita ja jätin tekemättä monia asioita, joihin olisi ollut lomalla aikaa, mutta en vain jaksanut niihin keskittyä.

Kävimme keskiviikkona myös sealifessä Helsingissä ja kun siellä päin ajelimme, halusin nähdä myös keskustakirjasto Oodin. Se oli todella hieno sisältä, ulkoa ei niin hieno, minusta.

Ja niinhän siinä käy, että kun jättää jonkin (tai vähän useamman) homman tekemättä, ne kasaantuvat ja niiden kanssa tulee kiire. 

Viime viikolle oli jokaiselle illalle jotakin menoa, päivät menivät töitä tehden. Alkuviikon ajattelin, että onneksi on perjantai, johon ei ole sovittu mitään. Tosin myöhemmin muistin, että olikin sovittu.
Torstai-iltana nousi yhdelle lapselle kuume ja mieheni otti hänet mukaan töihin perjantaina lyhyeksi päiväksi.

Perjantaina aamulla minulle soitettiin koulusta, että yksi lapsi oli saanut osumaa kaulaan ja olisi hyvä käyttää lääkärissä. Lapsi menetti hetkeksi toisesta silmästä näön ja sen jälkeen alkoi kova pään kipu ja oksetti. 
Vein hänet päivystykseen, muutaman tunnin ja testien jälkeen meidät lähetettiin Helsinkiin lastensairaalaan. Kummassakin sairaalassa saimme erittäin hyvää hoitoa.
Häneltä ultrattiin kaulan alue ja otettiin magneettikuvat pään ja kaulan alueen verisuonista. Se oli pelottava kokemus hänelle ja jännittävä minulle. Kuvauskoneen sisällä piti maata ihan hiljaa ja paikoillaan 40 minuuttia. Minä sain onneksi istua vieressä pitämässä jalasta, riisuttuani ensin itseltä korut, kellon ja tarkistettuani taskut, ettei niissä ollut mitään metallista. 

Ne olivat todella pitkät minuutit. Huoneessa ei saanut olla puhelinta mukana ja laitteesta lähti niin kova ääni, että piti olla kuulosuojaimet päässä. Emme siis jutelleet, olimme vain ihan hiljaa paikoillaan.

Kaikki oli loppuviimein hyvin ja kun oireetkin olivat hävinneet, pääsimme lähtemään kotiin kymmenen jälkeen illalla. Ajelimme kotiin ja lapseni kysyi minulta, että enkö äiti olisikin nyt ansainnut sen, että menisimme huomenna heppamessuille.

Ensimmäinen ajatus oli, että en jaksa. Koko päivä oli istuttu sairaalassa ja välillä kävelty pitkiä käytäviä pitkin eri paikkaan. Ei, en jaksa.

Mutta sitten mietin, kuinka pelottavaa hänellä oli ollut magneettikuvauksessa ja sitä ennen oli pelottanut kanyylin laitto käteen varjoainetta varten. Ja ne päänkivut ja pitkät odottavat minuutit. 

Lupasin lähteä aamulla messuille. Kerroin myös sen, että olisi hän ansainnut messuille menon muutenkin, mutta rankasta ja pelottavasta päivästä pitää myös vähän palkita.

Vietimme siis lauantainkin Helsingissä, vähän iloisemmissa merkeissä vain.