Saako valehdella?

06.08.2020

Valehteletko koskaan? En valehtele. En osaa, ellen ole suunnitellut valehtelua. 

Kun lapset olivat vielä neuvolaiässä, valehtelin muutaman kerran neuvolassa yhdestä asiasta. Nimittäin d-vitamiinin syömisestä. Neuvolan täti kysyy, että oletteko syöneet d-vitamiinia tai onko d-vitamiini käytössä? Joka kerta sama kysymys. Joskus pystyin vastaamaan rehellisesti kyllä. Ja kerran vastasin rehellisesti, että ei, emme ole nyt syöneet sitä, koska ei aina vaan muista antaa tai ostaa sitä heti kun se loppuu purkista. Sen jälkeen täti piti pitkän luennon siitä kuinka tärkeää se on lapselle ja myös aikuiselle. En väheksy sen tärkeyttä, mutta seuraavilla kerroilla vastasin aina, että on meillä syöty d-vitamiinia. Oli sitä sitten syöty oikeastikin tai sitten ei. Suunnittelin jo etukäteen siis valehtelevani. Ei se pitkä luento minun muistiani paranna.

Toinen paikka, missä olen suunnitelmallisesti valehdellut, on hammaslääkäri. Meille on sattunut lapsille sellainen tiukka suuhygienisti-täti. Menin kerran lapseni kanssa tämän tädin vastaanotolle ja hän kysyi, että harjaatteko te vanhemmat lapsenne hampaat aamuin ja illoin? Vastasin rehellisesti, että ei me aina jakseta, vaan lapsi harjaa monesti itse. Täti ei tykännyt siitä ollenkaan, vaan puoliksi huutaen alkoi minulle selvittää kuinka tärkeää on, että vanhempien pitää ne harjata, koska lapsen koordinaatiokyky, vai mikä se on, ei ole vielä niin kehittynyt, että lapset itse osaisivat sen tarpeeksi hyvin tehdä itse. Hän syytti minua myös vastuuttomuudesta.

Lähtiessä hammaslääkäristä soitin miehelleni itkupuhelun ja sen jälkeen oli monen vuoden tauko minun osalta lasten hammaslääkärikuskauksiin. Mies hoiti ne. Ja sittemmin olen oppinut sielläkin valehtelemaan sujuvasti tässä asiassa.

Muuten en osaa valehdella, enkä haluakkaan. Olen kokeillut. Joskus haluaisin kieltäytyä jostakin asiasta tai pyynnöstä, mutta minulla ei ole esittää hyvää ja konkreettista syytä, yritän hätäpäissäni keksiä valkoisen valheen. En keksi ja hetken kakistelen ja yritän. Sitten sanon jotain tosi outoa ympäripyöreää. Ja sitten hävettää.

Välillä näen omasta lapsesta, että hän valehtelee. Voi että se on vaikea saada lapsi tunnustamaan valehtelu. Varsinkin kun itsellä ei ole todisteita asiasta, tunne ja tieto vain. Sitten mieleen hiipii huoli, jos lapsi aivan kirkkain silmin valehtelee, ilman mitään omantunnon tuskia. Apua, tuleeko minun lapsesta valehtelija, varas tai joku muu rikollinen? Ehkä ei kuitenkaan. Toivon, että se on vain johonkin ikäkauteen liittyvä juttu ja menee ohi. Tästäkin voisi tietysti kysyä koulun terkkarilta tai vastaavalta. Jos muistan.

Kolmi- tai nelivuotias luulee monesti mielikuvituksessa tapahtuvia asioita tosiksi. Joskus joku meidän lapsista saattoi tuon ikäisenä tulla päiväkodista ja kertoa, että he olivat olleet hoplopissa ja jätskikiskalla ja kaikki olivat saaneet valita minkä tahansa jäätelön. Hän ehkä oli leikkinyt sellaista leikkiä tai ajatellut kuinka hauskaa sellainen olisi ja kotiin lähtiessä luuli sen tapahtuneen oikeasti. Eikä sellainen ole valehtelua.

Isommalle lapselle saattaa itseltä vahingossa lipsahtaa, että nyt kyllä valehtelit. Mahdollisimman huono vastaus selkeään valehteluun. Ei lapsi sen jälkeen kehtaa, eikä uskalla tunnustaa valehdelleensa. Ei ainakaan kovin helposti. Jos taas vastaus on jotakin muuta, esimerkiksi, oletko ihan varma, että asia meni niin tai tapahtui juuri niin. Vastaus saattaa olla, että en minä ehkä sittenkään ole ihan varma.  Tai, että muistin väärin. Sen jälkeen on helpompi keskustella siitä, miksi ei kannattaisi valehdella.